Surullinen heinäkuu

Kumpainenkin viiriäisvauva menehtyi muutama viikko sitten, molemmat saman vuorokauden sisällä. Syy jäi mysteeriksi.

"Kaksosista" pienempi, Waya, löytyi aamulla kuolleena ja melkein heti oli selvää, ettei myöskään Quoballa ollut kaikki hyvin. Pienokainen sinnitteli hieman parempien hetkien voimalla koko pitkän päivän ja jäin valvomaan sen kuntoa myös yöksi, välillä pienokaista nesteyttäen. Lopulta Quobakin kuitenkin kuoli syliini, noin kolmen aikaan yöllä.

Vieläkin tekee todella kipeää katsoa akvaariota, johon rakennettu vauvala vielä niin vähän aikaa sitten oli täynnä valoa ja uutta elämää. Tunsin, ja tunnen yhä, oloni todella epäonnistuneeksi. Kaiken tämän päälle neitokakadujenkin munat olivat olleet tyhjiä. Kertaan yhä päässäni olisinko voinut toimia toisin vauvojen - tai edes pesinnän - kanssa. Olisinko voinut pelastaa pienet? Miksen tiedä syytä niiden kuolemaan? Ja se kaikkein rankin kysymys; olisinko voinut säästää niitä turhalta kärsimykseltä?

Vaikka miten näkisi vaivaa lintujensa eteen, tuntuu väistämättä joskus, että sekään ei tahdo riittää. Välillä vain tuntuu siltä, ettei osaa tai tiedä lopulta yhtään mitään...